Tavallisia talvilintuja

Katso myös Talvilintukurssi (2018) Youtubessa:

• Osa 1: Johdanto, sinitiainen ja talitiainen
• Osa 2: Kuusitiaisesta pähkinänakkeliin
• Osa 3: Käpytikasta närheen
• Osa 4: Varpuspöllöstä urpiaiseen
• Osa 5: Peiposta keltasirkkuun

 

Talitiainen (talgoxe)

 

Talitiainen on sinitiaista suurempi (15 cm) värikäs lintu. Sen tuntomerkkejä ovat musta päälaki, valkeat posket, vihertävä selkä, siiven valkea poikkijuova ja keltainen alapuoli, jonka halkaisee musta juova. Koiraalla juova on leveämpi ja selvempi kuin naaraalla. Tuttu ”ti-tyy”, ”titi-tyy” tai tämän laulun erilaiset muunnelmat kuuluvat pihoilta jo helmikuun aurinkoisina päivinä.

Talitiainen liikkuu pelottomasti pihapiirissä ja tutkii touhukkaasti ruokintapaikan antimet. Se on yleinen koko Suomessa. Talitiainen viihtyy niin kaupungeissa kuin maaseudulla ja on kaikkein yleisin vieras ruokinnoilla.

 

Sinitiainen (blåmes)

 

Sinitiainen on pienempi (12 cm) kuin talitiainen. Pään sivut ovat valkoiset lukuun ottamatta nokan tyvestä niskaan ulottuvaa mustaa juovaa. Päälaella on sininen kalotti, ja kaulassa on tummansininen ”kaulahuivi”. Rinta on keltainen (vatsan keskellä voi erottua epäselvä tummahko pystyjuova), selkä ja pyrstö ovat haalean siniset. Koiras ja naaras ovat muuten samannäköiset, mutta naaras on koirasta hailakampi.

Koiras aloittaa iloisen laulunsa ”tsii-tsii-tililililili” aurinkoisina helmikuun päivinä. Se liikkuu aktiivisesti lennellen oksalta toiselle. Sinitiaiset ovat mieltyneet lehti- ja sekametsiin, pihoihin ja puistoihin. Sinitiainen on Etelä-Suomessa yleinen, ja sitä tavataan harvalukuisana aina Perämeren korkeudelle asti. Koska sinitiainen ei kerää talvivarastoja, ihmisen tarjoama talviravinto on sille tärkeää.

 

Hömötiainen (talltita)

Hömötiainen on pelottoman oloinen, pieni (12 cm) ja vaatimattoman värinen tiainen. Sillä on musta päälaki ja kurkkulappu sekä vaaleanharmaa selkä ja likaisenvalkea vatsapuoli. Siivellä ei ole valkeita poikkijuovia, kuten kuusitiaisella. Se ääntelee hermostuneena ”tsi-tsi tsää tsää tsää”. Talvisin se kerääntyy sekaparviksi muiden tiaisten kanssa, ja saattaapa parveen liittyä myös puukiipijä ja hippiäinen.

Hömötiainen kerää syksyllä talvivarastoja. Niitä käyttäen sekä lintulaudalla vieraillen se pärjää hyvin talven yli. Hömötiaisella on taito laskea ruumiinlämpöään kovina talviöinä jopa kymmenen astetta. Näin energiaa kuluu vähemmän. Hömötiainen on pääosin paikkalintu.

Samannäköinen viitatiainen on Suomessa erittäin harvinainen.

 

Kuusitiainen (svartmes)

 

Kuusitiainen muistuttaa vähän pientä (11 cm) ja väritöntä talitiaista. Parhaana tuntomerkkinä on niskassa oleva iso valkea alue. Päälaki on musta, posket valkoiset, leukalappu musta, vatsapuoli likaisen valkoinen ja selkä tummanharmaa. Siivellä on kaksi valkeaa poikkijuovaa.  Usein kuusen latvasta esitetty laulu on nopea, korkea ja inttävä sarja “siitju-siitju-siitju…”.

Nopealiikkeisellä kuusitiaisella on tapana lennähtää pikaisesti metsänreunasta ruokintapaikalle, napata siemen ja lentää salamana takaisin aterioimaan puunoksalle. Kuusitiainen on yleisin Etelä-Suomessa, mutta se esiintyy harvalukuisena vähintään Kainuun korkeudelle saakka.

 

Töyhtötiainen (tofsmes)

 

Töyhtötiainen on touhukas, pieni (11 cm) lintu. Töyhtötiaisen silmiinpistävin tuntomerkki on, nimensä mukaisesti, mustavalkoraidallinen töyhtö. Pää on valkoinen lukuun ottamatta mustaa leukalappua ja poskella olevaa mustaa juovaa. Linnun alapuoli on likaisen valkea ja selkä ruskea. Töyhtötiainen ääntelee pirteästi ”kirriririt kirriririt”.

Talvella töyhtötiainen liittyy tiaisten muodostamiin sekaparviin, mutta heti parven siirryttyä pois metsästä se jättää parven. Töyhtötiainen on uskollinen paikkalintu, joka kaihtaa avointa maastoa, kuten vesistöjä, eikä sitä saaristossa näe. Sitä tavataan Etelä- ja Keski-Suomessa. Töyhtötiainen käy talviruokinnalla, kunhan ruokintapaikka sijaitsee tarpeeksi lähellä metsää.

 

Viherpeippo (grönfink)

 

Viherpeippo on varpusen kokoinen (15 cm) tukevanokkainen peippolintu. Koiras on yleisväritykseltään vihreä. Siiven etureunassa viherpeipolla on selvä keltainen pitkittäisjuova. Myös pyrstön reunat ovat keltaiset. Naaras on harmaanvihreä, ja sillä on rusehtava, hieman viiruinen selkä. Myös naaraan paras tuntomerkki siiven keltainen pitkittäisjuova. Viherpeippo on valppaan oloinen, ja se pyrähtää pelästyessään nopeasti lentoon. Laulussa on sointuvia viserryksiä ja kuuluva ryystävä osa.

Viherpeippo liikkuu parvissa ja käy lintulaudalla ahnaasti auringonkukansiementen kimppuun. Viherpeipon kanta moninkertaistui talviruokinnan ansiosta muutamassa vuosikymmenessä, mutta viime vuosina viherpeippo on vähentynyt kantaa kurittavan loiseliön vuoksi. Suurin osa viherpeipoista talvehtii Suomessa. Laji on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa ja harvalukuinen Lapin taajamissa.

 

Vihervarpunen (grönsiska)

 

Vihervarpunen on viherpeippoa pienempi  (12 cm), kellanvihreä viiruinen lintu. Tuntomerkkejä ovat pieni pää, tummat siivet, joissa kaksi vaaleankeltaista poikkijuovaa, ja lyhyt lovipäinen pyrstö. Pyrstön tyvellä on keltaista. Kyljessä on pitkittäisviiruja. Koiraalla on tumma pää ja kurkku. Naaras on väritykseltään hailakampi. Molemmilla sukupuolilla on silmän yläpuolella taaksepäin kulkeva vaalea juova. Kutsuääni on ”tsviy” ja ”tsvii-i”.

Vihervarpusparvet liikkuvat vilkkaasti ja heiluvat koivun tai lepän oksilla siemeniä syöden, välillä roikkuen jopa ylösalaisin. Suomessa talvehtivien vihervarpusten määrä vaihtelee suuresti eri talvien välillä.

 

Keltasirkku (gulsparv)

 

Keltasirkku on talitiaista vähän suurempi (17 cm). Selvimpänä tuntomerkkinä on pään ja vatsan keltaisuus. Selkä on ruskea, viiruinen. Pyrstö on melko pitkä, ja sen reunoilla vilkahtaa valkoista linnun lennähtäessä. Pyrstön tyven ja selän välissä näkyy, etenkin linnun lennähtäessä, punaruskea alue. Nokka ei ole kovin iso, mutta tarkkasilmäinen erottaa alanokan siniharmaana. Naaras on hailakamman värinen, kellanruskea. Laulu on kuuluva “tsi-tsi-tsi-tsi…tsyyy”, jonka viimeinen tavu eroaa selvästi alkuosasta.

Talveksi keltasirkut kerääntyvät parviksi. Talviruokinnalle tullessaan keltasirkku ei mielellään nouse lintulaudalle, vaan etsii maasta kauranjyviä ja muita pieniä siemeniä. Keltasirkku pitää myös kauralyhteestä. Säikähtäessään linnut lentävät lähellä olevan koivun latvustoon tarkkailemaan tilannetta.

 

Urpiainen (gråsiska)

 

Urpiainen on noin vihervarpusen kokoinen, pieni  (13 cm), yleisväritykseltään harmaa, juovainen lintu. Se on helppo tunnistaa otsassa olevasta punaisesta laikusta. Koiraalla on hiukan punertavaa sävyä myös rinnassa, mikä naaraalta puuttuu. Siivessä on valkea poikkijuova. Nokka on pieni, ja sen alla on musta leukalappu.

Talvella urpiaiset kerääntyvät parviksi, jotka liikkuvat levottoman oloisesti rikkaruohostoissa ja puiden oksilla. Välillä parvi lehahtaa lentoon laskeutuen kohta naapurikoivuun. Lennossa parvesta kuuluu iloista ”dsup dsup” -pulinaa, ja oksalla istuessaan urpiaiset kommunikoivat ”tsäii”-tervehdyksin. Kevätauringon paistaessa koiras alkaa laulaa surisevaa lauluaan. Urpiaisten määrä vaihtelee talvittain.

 

Varpunen (gråsparv)

 

Varpunen on tukevan oloinen (14 cm) viherpeipon kokoinen pikkulintu, jolla on melko kookas siemensyöjän nokka. Selkä on ruskea, ja siinä on mustia juovia. Alapuolelta varpunen on harmaa. Koiraalla on harmaa päälaki ja posken alaosa sekä musta silmän ja nokan välinen alue ja kurkkulappu (musta kurkkulappu laajenee kesällä rintaan). Silmän takana on punaruskea alue. Naaraan pää on muuten tasaisen ruskea, mutta silmästä taaksepäin lähtee vaaleampi juova.

Varpunen viihtyy asutuksen liepeillä, aina pienistä taajamista kaupunkien keskustoihin. Varpunen elää parvissa ja on kotipaikkauskollinen ympäri vuoden. Sen seurallista ”tsirp tsirp tsirp” –ääntä kuulee pensasaidoista ja räystäiltä.

 

Pikkuvarpunen (pilfink)

 

Pikkuvarpunen on vain aavistuksen varpusta pienempi (14 cm). Pikkuvarpuskoiras ja -naaras ovat samannäköiset, ja ne muistuttavat hieman varpuskoirasta. Eroina ovat kuitenkin pikkuvarpusen ruskea päälaki (varpusella harmaa) ja valkealla poskella näkyvä pyöreähkö musta täplä, mikä on pikkuvarpusen paras tuntomerkki.  Pikkuvarpunen ääntelee samalla tavalla kuin serkkunsakin, mutta sirkutus on soinniltaan kirkkaampaa ja kovempaa.

Pikkuvarpunen viihtyy samanlaisessa ympäristössä kuin varpunen, mutta ei aina tule aivan kaupunkien keskustoihin. Pikkuvarpunen on runsastunut voimakkaasti, ja se on levittäytynyt jo Lapin eteläosiin saakka.

 

Mustarastas (koltrast)

Mustarastas on hiukan pyylevä (27 cm) ja pitkäpyrstöinen. Koiras on täysin musta. Vanhalla koiraalla nokka on kauniin keltaisnen. Naaras on ruskea, ja sen rinta on vaaleanviiruinen. Naaraalla nokka on aina tumma.

Säikähtäessään mustarastas lehahtaa lentoon ja lentää maata viistäen viereisen pusikon suojiin ja ääntelee sieltä kimakkaa ”pink-pink”-varoitustaan. Mustarastaan kaunis, huilumainen laulu on monelle kevään ensimmäinen merkki.

Mustarastas viihtyy talvella ihmisten läheisyydessä. Se on oppinut käyttämään ihmisen tarjoamaa ravintoa hyväkseen, ja yhä useampi mustarastas jääkin Suomeen talveksi. Ruokinnalla sen herkkua ovat pähkinät, leivänmurut sekä kuivatut marjat ja omenat.

 

Punatulkku (domherre)

 

Punatulkku on rauhallisen oloinen, tukeva (16 cm) lintulautavieras. Sillä on musta kurkku ja päälaki sekä tukeva kekomainen nokka. Koiraalla rinta on punainen ja naaraalla ruskea, selkä on molemmilla harmaa. Siivet ja pyrstö ovat mustat. Siivellä on valkea poikkijuova. Lisäksi lennossa pyrstön tyven ja selän välissä erottuu valkea alue.

Punatulkut liikkuvat talvisin pareittain tai pienissä parvissa. Välillä parvesta voi kuulla pientä surumielistä viheltävää kutsuääntä ”pjy-pjy”.  Suurin osa talvehtii, mutta osa vaeltaa jopa Keski-Eurooppaan saakka.

 

Pähkinänakkeli (nötväcka)

 

Pähkinänakkeli on pieni (13 cm), päältä harmaa ja alta pääosin valkea tiaisen kokoinen pikkulintu. Nokan tyveltä kulkee selvä musta juova, “rosvonaamari”, silmän läpi niskan sivulle. Tunnusomaista pähkinänakkelille on sen käyttäytyminen: usein varsin peloton lintu kiipeilee vikkelästi sekä ylös- että alaspäin puiden runkoja ja oksia, mikä erottaakin sen kaikista muista suomalaisista linnuista.

Pähkinänakkeli on harvalukuinen pesimälintu, lähinnä Ahvenanmaalla ja Etelä-Karjalassa. Useimmat talvisin meillä havaittavat linnut ovat vaeltajia Siperiasta. Vaellusten voimakkuus vaihtelee vuosittain. Suurimpien vaellusten aikana havaitaan tuhansia lintuja, mutta huonoimpina välivuosina vain muutama yksilö.

 

Käpytikka (större hackspett)

 

Käpytikka on yleisin tikkamme. Se on lähes mustarastaan kokoinen (24 cm) lintu. Käpytikan erottaa muista mustavalkeista tikoistamme mustasta selästä, jossa on hartioilla kaksi soikeaa valkoista laikkua. Koiraalla on niskassa punainen laikku. Naaraalta se puuttuu. Posket ovat valkeat ja päälaki musta. Vatsa on valkea, mutta vatsan takaosa kirkkaan punainen.  Kutsu- ja varoitusääni on hyvin kuuluva ”kik”.

Käpytikalle kelpaavat lintulaudan antimista erityisesti rasvat ja pähkinät. Toisen tikan ilmestyessä ruokailupaikalle syntyy yleensä kiivas kamppailu paikan herruudesta. Käpytikka on yleinen koko Suomessa pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta.

 

Harmaapäätikka (gråspett)

 

Harmaapäätikka (30 cm) on ainoa Suomessa pesivä vihreäselkäinen tikka (vihertikka on nähty maassamme vain muutamia kertoja). Koiraalla on otsassa punaista; naaraan päälaki on kokonaan harmaa. Harmaapäätikka pesii meillä runsaimmin Etelä-Suomen lehtipuuvaltaisissa metsissä. Talvella kierteleviä lintuja nähdään Lappia myöten. Silloin arka harmaapäätikka tulee myös ruokinnalle rasvaa nakuttamaan.

Keväällä harmaapäätikan läsnäolon paljastaa kuuluva haikea, lopussa laskeva soidinhuuto “kyyk-kyyk-kyy kyy kyy kyy kuu”.

 

Varis (kråka)

 

Tämä lintulaudan kookas (49 cm) vierailija on kaksivärinen: harmaa ja musta. Pää, siivet, pyrstö, kurkku ja rinta ovat mustat; muu alapuoli ja selkä ovat harmaat. Sillä on iso ja voimakas nokka, jota se myös osaa uteliaana ja oppivaisena lintuna monipuolisesti käyttää.  Variksen ”kraa kraa”-ääntä ei voi kovin kauniiksi mainostaa. Se lentää siipiään rauhallisesti heiluttaen, mutta innostuu välillä kaartelemaan taivaalla haukkojen tavoin.

Variksista osa muuttaa Keski-Eurooppaan, mutta niitä jää myös meille talvehtimaan suuri joukko. Kaikkiruokaisina ne ovat oppineet hyödyntämään yhdyskuntajätteitä hyvin ja käyvät kaatopaikoilla, roskiksilla ja tunkioilla. Ja käyväthän varikset tietysti myös lintulaudoilla, joissa ravintoa ei tarvitse etsiä ja kaivella.

 

Harakka (skata)

 

Harakka on hauskan näköinen, pitkäpyrstöinen (50 cm, mistä pyrstö jopa puolet) mustavalkea lintu. Kun harakan näkee hyvässä valossa, saattaa huomata siivissä ja pyrstössä komeaa metallinsinistä väriä.

Kaikkiruokaisena harakka viihtyy ihmisen seuralaisena vuoden ympäri samoilla alueilla. Harakka liikkuu usein pienissä parvissa ja partioi huomiota herättävästi ruokailupaikoilla. Heti vaaran havaitessaan harakka rupeaa räksyttämään ja lentelee pelottomasti vaikkapa pöllön ympärillä. Harakka on yleinen suurimmassa osassa Suomea.

 

Närhi (nötskrika)

 

Varista pienempi (34 cm) närhi on komeimpia talvilintujamme. Närhi on pääosin punaruskea, mutta pyrstö ja osa siivistä ovat mustat. Siivellä on sekä valkea että hohtavansininen, mustaraidallinen laikku. Nokan tyvestä lähtee musta juova. Närhi lentää vaappuvasti, ja tällöin erottuu selvästi pyrstön ja selän välissä oleva valkea alue. Närhi paljastaa olemassaolonsa usein päästämällä rääkäisynsä, sillä arkana lintuna närheä pääsee harvoin läheltä yllättämään.

Lintulaudalla sitä kiinnostavat erityisesti pähkinät, mutta kaikkiruokaisena sille kelpaa lähes kaikki tarjolla oleva ravinto. Närhi on yleinen Etelä-Lappiin asti.

 

Fasaani (fasan)

 

Fasaani on helppo tuntea pitkän ruskean pyrstön (linnun koko jopa 90 cm, josta pyrstön osuus noin puolet) ansiosta. Koiraalla pään sivu on punainen ja niska metallisen vihreänsinertävä. Naaras on kokonaan ruskea ja täynnä mustia pilkkuja. Fasaani lentää harvoin; lentäessään se räpyttää nopeasti lyhyitä pyöreitä siipiään ja liitää aina välillä.

Suomeen 1900-luvun alussa istutettu fasaani on riippuvainen talviruokinnasta, varsinkin kovina talvina. Ruokintapaikalla fasaanille voi tarjota viljaa ja erilaisia siemeniä. Fasaani on Etelä-Suomessa yleinen, mutta niitä esiintyy aina Keski-Suomessa asti.

 

Varpuspöllö (sparvuggla)

 

Varpuspöllö on pienin pöllömme (17 cm), vain noin punatulkun kokoinen.  Päältä lyhytpyrstöinen pikkupöllö on valkopilkullisen tummanruskea. Valkeassa alapuolessa on tummia pitkittäisjuovia. Pienten keltaisten silmien yläpuolella kulkevat vaaleat juovat. Alkukeväästä voi iltahämärissä kuulua varpuspöllön soidinvihellyksen ”pyy pyy”, joka kuuluu tyynellä säällä jopa kaksi kilometriä. Lento on nopeaa ja aaltoilevaa.

Varpuspöllön näkee helpoiten talvella, kun se tulee lintulaudan läheisyyteen saalistamaan. Se on voimakas peto, joka nappaa jopa itseään isompia saaliita, kuten rastaita. Varpuspöllöllä on tapana varastoida osan saaliistaan erilaisiin koloihin pahan päivän varalle. Varpuspöllön ruokalistalle kuuluvat niin pikkulinnut kuin pikkujyrsijätkin.

 

Varpushaukka (sparvhök)

 

Varpushaukka on varista selvästi pienempi (34 cm). Lennossa erottuvat pieni pää, pitkä pyrstö ja rinnan sekä siiven alapinnan poikkiraidallisuus. Istuvalta linnulta erottuu ruskea tai harmaa selkä ja vaalea juova silmän yläpuolella. Nopeassa lennossa vuorottelevat ripeät siiveniskut ja liitäminen. Suurin osa varpushaukoista muuttaa Keski-Eurooppaan, mutta osa jää meille sinnittelemään.

Muulloin arka varpushaukka tulee talvisin saalistamaan kaupunkeihin ja taajamiin. Se väijyy lintulaudalla käyviä pikkulintuja, ja saattaapa se kaupungissa iskeä kesykyyhkynkin kimppuun aivan ihmisten edessä.