Harvinaisuudet

Lintujen liikkeet ovat arvaamattomia. Tavallisten lintujen joukosta voi löytyä alueen lajistossa vieras lintu – jopa Suomelle uusi lintulaji.

Tavanomaisesta poikkeavat lintuyksilöt herättävät huomiota. Suomen ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa pelikaani kiinnitti ihmisten huomion Karjaalla vuonna 1839 ja päätyi sen ansiosta Suomessa tavattujen lintujen lajiluetteloon. Edelleen tänä päivänä pihanurmikolla liikkuva veikeä harjalintu tai mökkirannassa kahlaava vaalea jalohaikara herättää ihmisen huomion. Harvinaisuudet sykähdyttävät. On nähty jotakin erikoista.

Lintujen tunnistaminen on haastavaa: kaikkein parhaimmatkin lintujen tuntijat tekevät virheitä, eivätkä kaikki harvinaisuudet ole yhtä helppoja tunnistaa kuin pelikaani. Koska kyse on poikkeavuudesta, halutaan varmistua siitä, että havainto on koskenut juuri sitä lajia, miksi havainnoija on sen tunnistanut. Havainto dokumentoidaan. Paras dokumentti on valokuva. Aina, jos havaitsee harvinaisuuden, siitä kannattaa ottaa kuva. Myös kokeneempi harrastaja voi olla avuksi määrityksessä.

Suomessa erittäin harvinaisten lajien ja maalle uusien lajien havaintojen dokumentaatiosta vastaa rariteettikomitea ja alueellisesti poikkeavat havainnot tarkistavat alueellisten lintuyhdistysten havaintotoimikunnat ja alueharvinaisuuskomiteat.

Havaintojen varmistuksen tärkeydestä professori Olavi Hildén kirjoitti vuonna 1975, kun rariteettikomiteaa perustettiin:

”On tietenkin havainnoijan oma asia, mitä hän näkee tai luulee nähneensä, niin kauan kuin havainnot pysyvät hänen muistivihossaan. Mutta jos ne aiotaan julkaista tieteelliset vaatimukset täyttävässä aikakauslehdessä, on niiden todenperäisyydestä saatava vahvat takeet. Julkaisemisen jälkeen havainnot ovat automaattisesti mukana tieteellisessä tutkimuksessa, osana tieteen palapeliä, jonka tavoitteena on mahdollisimman totuudenmukaisen kuvan antaminen kulloinkin tutkittavasta ilmiöstä. Väärät havainnot vievät helposti tutkimusta harhaan.”

Tätä periaatetta BirdLife kunnioittaa edelleen.