Perusteellisesti lokeista

Klaus Malling Olsen: Gulls of the World. A Photographic Guide – Bloomsbury, Christopher Helm 2018. 368 s.

 

Lokeista on ollut kovin vähän kunnollisia kirjoja saatavilla. Viimeisin suuri kirja oli saman tekijän laaja opas Gulls of Europe, Asia and North America vuodelta 2003. Howell ja Dunn kirjoittivat vuonna 2007 lokkioppaan Gulls of the Americas, mutta sen maantieteellinen kattavuus toki on suppeampi. Niiden jälkeen on ehtinyt tapahtua paljon ja tietämys eri lokkien määrittämisestä on edennyt: määritysartikkeleita on tullut muun muassa harmaalokin sulkasadosta, tuhkaselkälokkien (Larus fuscus graellsii/intermedius/heuglini), aroharmaalokin (Larus cachinnans) ja amerikanharmaalokin (Larus smithsonianus) määrittämisestä. Lisäksi on olemassa laaja kansainvälinen lokkisivusto, jossa on paljon käyttökelpoista tietoa. Laaja artikkeli kalalokkien alalajien määrittämisestä julkaistiin lähiaikoina. Taksonomia on täsmentynyt DNA-tietämyksen kautta. Uudella, melko kattavalla kirjalla on siis paikkansa tällä hetkellä. Edellinen kirja sisälsi huomattavasti yksityiskohtaista tietoa, muun muassa sulka sulalta sekä tarkkoja mittoja.

Lokkien määrittämiseen eivät kaikki harrastajat mielellään lähde, ja se koetaan haasteellisena. Edellinen kirja oli suuresta tietomäärästä huolimatta vaikea hahmottaa määrittämisen kannalta. Esimerkiksi aroharmaalokkien määrittäminen onnistui aiemmin pääasiassa vain netissä jaettujen kuvien ja erillisten lokkisivujen ansiosta. Joitakin vuosia sitten aroharmaalokki oli vieläpä määritettävä raskaan prosessin kautta lokkiasiantuntijoilla. Nyt tiedetään, että aroharmaalokkeja nähdään Suomessa melko säännöllisesti ja selkeät linnut (erityisesti nuoret) osataan löytää lokkimassasta. Tämä johtuu selkeistä määritysartikkeleista muun muassa Linnut-lehdessä (3/2014) ja uusimpien maasto-oppaiden paremmasta otteesta aiheeseen. Lokkien määrittämisen selkiyttäminen hyvällä kirjalla on hyvä asia perusharrastajallekin.

Uudessa lokkikirjassa on noin 370 sivua, kun aiemmassa oli yli 600 sivua. Kirjassa on edelleen kuitenkin melko tarkka esitys lajeista ja eri puvuista. Lisäksi kuviin on keskitytty huomattavasti ja kuvateksteissä on paljon määrittämisen kannalta olennaista. Tämä tuntuu luonnolliselta useammalle harrastajalle. Kirja on todellakin selkeästi enemmän kuin valokuvaopas. Ehkä (ja onneksi) tuon vanhan kirjan tiedollinen päivitystarve on vaikuttanut asiaan? Taksonomisia asioita on päivitetty huomattavasti. Kuvatekstien sisältöä on varmasti tarkkaan harkittu. Esimerkiksi vanhoilla tai lähes vanhoilla amerikanharmaalokilla on monesti tertiaaleissa mustahkoja täpliä (ink spot). Esimerkiksi näiden merkitystä ja yleisyyttä on avattu kuvateksteissä. Ne ovat siten usein varsin onnistuneita, ja niissä on selkeä edistys aiempaan kirjaan nähden. Amerikanharmaalokin suhteen kirjasta saa myös hyvän käsityksen, kuinka se eroaa keskimäärin meikäläisestä harmaalokista. Osio ”samankaltaiset lajit” on hyvä lukea. Täytyy vielä mainita, että usein täytyy tutustua sekä tekstiin että kuviin eikä pelkkien kuvien katsomisella pääse kenttäoppaan tavoin pikavoittoon. Lokkien laaja vaihtelu ja taksonien vaikeus tekee sen, että ei voida olettaa olevan hyvin yksinkertaista kirjaa, jonka avulla määrittäminen onnistuisi.

Kirja alkaa eri-ikäisten lokkien pukujen ominaispiirteistä, mikä on hyvä asia. Kuten lintujen määrittämisessä yleensä, linnun iän oivaltamisessa on suuri merkitys. Monille harrastajille tuottaa selkeästi päänvaivaa, millainen puku lokilla on nuoruuspuvun jälkeen. Esimerkiksi isojen peitinhöyhenten sekä siipisulkien kuviointien tutkiminen on olennainen osa iän määrittämistä.

Kirjassa on myös taksoneita, joiden asema on edelleen epäselvä. Esimerkiksi Larus mongolicus on irrotettu uudessa kirjassa omaksi lajikseen. Aiemmassa kirjassa oli kuvattu 43 lajia, kun taas uudessa lajeja on 61.

Kalalokkien alalajeista ilmestyi laaja artikkeli Dutch Birdingissä vuonna 2016 (Gibbins ja Adriaens: Identification of the Larus canus complex). Amerikkalaiselle alalajille brachyrhynchus on esitetty täyttä lajiasemaa tässä artikkelissa ja samoin nyt uudessa kirjassa. Myös itäinen alalaji kamtschatschensis on erotettu kirjassa omaksi lajikseen. Lisäksi on esitetty, kuinka nämä lajit ja alalajit eroavat toisistaan. Kalalokin alalaji heinei, jota esiintyy laajalti Venäjällä, on aiemmin määritetty käytännössä vain siiven mitasta. Alalajia on odotettu myös Suomesta. Aiemman kirjan perusteella oli vaikea tietää, mistä alalaji oikeastaan todella määritetään. Uuden lokkioppaan kuvien ja tekstin avulla pääsee melko pitkälle, mutta ei kuitenkaan alkuperäisen artikkelin tarkkuuteen selkeän määrityskaavion avulla. Lukija osannee kuitenkin tutustuttuaan poimia sopivan näköisiä vanhoja lintuja kuvista ja miettiä sitten asiantuntijan avulla, missä mennään.

Kaatopaikoilla usein näkyvistä tuhkaselkälokeista on pitkään toivottu tuntomerkkejä, joilla ne voidaan määrittää alajilleen. Käsitteeseen ”tuhkaselkälokki” on päädytty, koska se kattaa alalajit (tai lajit) heuglini, graellsii ja intermedius. Kuinka kirja vastaa tähän ongelmaan? Tekstissä on esitetty, kuinka sulkiminen nuoremmilla ikäluokilla etenee alajien intermedius, graellsii ja fuscus välillä. Lisäksi on summattu, miltä lintu näyttää kyseisessä ikäluokassa. Tietyissä sulkimistavoissa alalajit voitaneen erottaa toisistaan hyvien kuvien perusteella. Tämä edellyttää-niin kuin aiemminkin-hyvää perehtymistä selkälokkien alalajeihin ja ikäluokkiin. Tätä tietoa uusi kirja tuo hitusen tavallista harrastajaa lähemmäksi, mutta ei selkeästi ole noin vain kenttäoppaan tavoin hyödynnettävissä. Alalaji heuglini on ollut omana lajinaan ensimmäisestä kirjasta alkaen. Tässä kirjassa myös selkälokin nimialalaji fuscus on omana lajinaan.

Ulkomaille suuntavan kirjana opas sisältää paljon tietoa. Esimerkiksi australialaisesta hopealokista (Chroicocephalus novaehollandiae) on erotettu omaksi lajikseen C. scopolinus, joka on yleinen Uudessa-Seelannissa. Myös toinen tavallinen laji uudenseelanninlokki (C. bulleri) on kuvattu hyvin eri ikäluokissa; esimerkiksi alueelle matkaavan yleinen kompastuskivi, nuorten lintujen punertava nokka (vanhalla mustahko), mainitaan kuvatekstissä.

Hyvin tärkeää kirjassa on myös puhua lokkien risteymistä, mitkä ovat melko tavallisia. Jokainen, joka on käynyt linturetkellä Pohjois-Amerikan länsirannikolla, tietää monien amerikanisolokkien (Larus glaucescens) risteytyvän amerikanmerilokin (Larus occidentalis) kanssa. Washingtonissa ja Oregonissa risteymien määrä on jopa 75 prosenttia. Lajien listaajan kannattaakin lukea näiden lajien määritysosio hyvin tarkkaan. Amerikanisolokin kohdalla risteymistä on useita kuvia, mitkä auttavat kiinnittämään huomion sopiviin asioihin, kuten siiven kärkeen.

Kirjan kuvien laatu on hyvä, ja eri lajeista on koetettu saada kuvia eri puvuista kattavasti. Kuvat ovat myös pitkälti uusia. Painantajälki omassa kappaleessani on hyvä. Kuvia on saatu monilta kuvaajilta, mikä takaa vaihtelevat ja asianmukaiset kuvat. Esimerkiksi Suomessa kerran tavatusta ohotanlokista (Larus schistisagus) on laadukkaat kuvat kaikista ikäluokista. Myös linnun omalaatuiseen yleiseen olemukseen, niin sanottuun habitukseen, kiinnitetään kuvatekstissä huomiota. Testasin kirjan kuvatekstien osuvuutta määrittämiseen pari vuotta sitten ottamaani kuvaan lokkiparvesta Goalta, Intiasta. Kirjan kuvatekstien perusteella oli mahdollista saada näkemys jopa siihen, kuinka selkälokin alalaji heuglini eroaa barabensiksesta. Jälkimmäinen on tuttu muun muassa Omanissa retkeileville. Sen taksonominen asema vaihtelee edelleen, ja joskus sitä on pidetty myös aroharmaalokin alalajina.

Kirja on melko kevyt, mikä on hyvä asia, jos sen haluaa ottaa mukaan esimerkiksi lentokoneeseen. Oman kirjakappaleeni sivut alkoivat käpristyä melko hellävaraisen käytön jälkeen, ja mietinkin, kuinka kirja kestää matkustamista.

Kirjan ääniosio on edelleen suppea. Kirjassa The Sound Approach to Birding on esitetty, kuinka pitkät lokkien äänet (long call) eroavat peruslajeilla toisistaan. Kirjassa tämä ei tule ollenkaan esille ja painopiste on enemmän lyhyissä äänissä (short call). Onneksi kuitenkin määrityksen kannalta olennaisen tärkeä aroharmaalokin ääni (erityisesti vanhemmat ikäluokat) on kuvattu poikkeuksellisen hyvin tekstissä. Lokkien äänten kuvaaminen on kuitenkin aika lailla lapsen kengissä edelleen. Lintujen äänittäjänä näen häpeäksi sen, että ääniin on uusissakin teoksissa melko huonosti panostettu.

Jarmo Pirhonen