Peltosirkku – vuoden lintu 2020

BirdLifen vuoden lintu 2020 oli peltosirkku. Tavoitteena oli paitsi viestiä äärimmäisen uhanalaiseksi romahtaneen lajin tilanteesta, myös selvittää peltosirkkujen nykyiset esiintymispaikat ja tarkentaa Suomen kannanarviota. Tiedon avulla peltosirkkujen suojelutoimet on mahdollista keskittää sinne, missä lintuja vielä on.

Peltosirkku on helppo tunnistaa kauniista laulustaan. Koiraita pääsee tarkastelemaan melko vaivattomasti kiikarilla, sillä ne laulavat usein näkyvillä paikoilla kuten puun tai pensaan latvassa, ladon katolla, sähkölangalla tai kivikasan päällä. Linnun ulkonäössä huomio kiinnittyy kauniin oranssinruskeaan vatsaan, vihreänharmaaseen päähän ja rintaan sekä komeisiin keltaisiin viiksijuoviin ja kurkkuun. Naaraan höyhenpuku on himmeämpi ja siinä on vaihteleva määrä viiruja rinnassa ja päälaella. Peltosirkut saapuvat Suomeen toukokuun alusta alkaen ja lähtevät pääosin elokuussa.

 

 

Nopeimmin taantunut lintumme

Peltosirkkuja lauleli vielä muutamia vuosikymmeniä sitten miltei kaikilla Suomen viljelysalueilla. Puoli vuosisataa sitten se oli ehdottomasti yksi runsaimmista maatalousympäristön lintulajeistamme. Sittemmin peltosirkku on vähentynyt niin voimakkaasti, että viimeisen 30 vuoden aikana kannasta on kadonnut yli 99 prosenttia. Viimeisimmän arvion perusteella peltosirkkureviirejä on Suomessa alle 4 000, kun niitä oli parhaimmillaan satoja tuhansia. Nykyisellä vähenemisen vauhdilla peltosirkku saattaa kadota lajistostamme parissakymmenessä vuodessa.

Peltosirkkujen päälevinneisyysalue Suomessa on nykyisin siellä, missä viljanviljely on runsainta: Kaakkois- ja Varsinais-Suomessa sekä Pohjanmaalla. Sirkkuja on nykyään pääasiassa kaikkein suurimmilla peltoaukeilla, joissa on erilaisia kesantoja ja pieniä metsäsaarekkeita tai jokivarsia. Laji asuttaa myös laajempia peltoihin rajoittuvia hakkuita ja turvesoita. Sisä-Suomesta laji on hävinnyt lähes täysin. Karjatalousvaltaisen alueen runsas nurmiviljely ja peltojen rikkonaisuus eivät ole lajin mieluisinta elinympäristöä. Hämeen ja Uudenmaan laajoilla peltoaukeilla peltosirkut olivat erittäin runsaslukuisia, mutta puuttuvat nykyään lähes kokonaan.

Peltosirkku muodostaa tyypillisesti melko tiiviitä lauluryhmiä, joissa on tavallisesti 2–10 koirasta. Reviirien etäisyys näissä ryhmissä on yleensä 30–150 metriä toisistaan. Suurilla peltoalueilla lauluryhmiä on tätä nykyä muutaman kilometrin välein, ja lajille sopivilta näyttävät välialueet voivat olla laajalti tyhjiä. Koiraita tai pareja on melko harvoin yksittäin, joten yhden peltosirkun havaitessaan kannattaa huolellisemmin lisäreviirejä etsien.

Peltosirkku pesii maassa peltojen pientareilla, ojanpenkoissa ja kesannoilla. Pesä on yleensä hyvin piilotettu kasvillisuuden sekaan, eivätkä emot herkästi paljasta sen sijaintia. Emot ruokkivat useimmiten neljää tai viittä poikastaan pelloilta kasvillisuuden lomasta löytyvillä selkärangattomilla, mutta itse ne syövät pääasiassa paljaalta maalta löytämiään siemeniä. Keväällä ne tarvitsevat ravinnonhankintaan kasvipeitteetöntä maata eli käytännössä vilja- ja öljykasvipeltoja.

Katoon ei ole yhtä syytä

Peltosirkkukannan romahdukselle ei ole intensiivisistä tutkimuksista huolimatta löytynyt yhtä selittävää tekijää. Syitä on todennäköisesti niin pesimäpaikoilla kuin talvehtimisalueillakin. Suomen peltosirkut talvehtivat Länsi-Afrikassa Guinean seudulla, joka on kärsinyt kuivuudesta kymmeniä vuosia. Tiedot peltosirkun talvehtimisesta ovat kuitenkin vajavaisia. Muuttomatkallaan Suomen peltosirkkujen pääjoukko ei muuta Ranskan pahamaineisten metsästysalueiden läpi. Peltosirkkujen metsästys on käytännössä saatu loppumaan Ranskassa vuonna 2017.

Pesimäalueiden ongelmat vaikuttavat olevan merkittävässä roolissa peltosirkun vähenemisessä. Kotimainen poikastuotto on heikentynyt liikaa. Reviirit häviävät, koska uusia rekryyttejä ei ole. Keski-Euroopassa on todettu maatalousympäristöissä hyönteiskatoa, ja viitteitä hyönteisten laajamittaisesta vähenemisestä on havaittu myös Suomessa. Neonikotinoidien ja muiden haitallisten kasvinsuojeluaineiden käyttö on luultavasti heikentänyt peltosirkun poikastuottoa. Neonikotinoidien vaikutuksesta pohjoisamerikkalaisten juovapääsirkkujen ruokahalu väheni ja aliravittuina ne muuttivat vääriin suuntiin.

Euroopan mittakaavassa tarkasteltuna peltosirkun väheneminen on edennyt samassan tahdissa peltoympäristön  käytön tehostumisen kanssa. Peltoalueiden maisemarakenteen ja viljelytapojen yksipuolistuminen ja viljelyn tehostuminen laajoilla peltoaukeilla on heikentänyt myös Suomessa peltosirkulle sopivien elinpaikkojen ja ravinnon määrää.

Käytännön suojelutoimia

Peltosirkkujen suojelutoimet pitää keskittää sinne, missä lintuja vielä on ja saada siellä pesinnät onnistumaan mahdollisimman hyvin.

Käytännön suojelutoimia voivat viljelijät ja maanomistajat tehdä monin tavoin. Pitkäaikaisten peltoaukeiden keskellä sijaitsevat kesannot kannattaa säilyttää ja harvakasvustoisia kesantoja peltoalueiden keskiosissa lisätä. Viljelystä poistetut lohkot kannattaa jättää jatkossakin viljelyn ulkopuolelle hoitaen niitä kuitenkin niin, ettei niistä tule metsää. Ojien pientareita voi leventää suojakaistoilla, ja pienipiirteiset maisemaelementit, kuten valtaojien ja jokivarsien puut ja pensaat sekä saarekkeet, kannattaa säilyttää. Tienpenkkojen ja ojanvarsien perkaamisesta pitäisi pidättäytyä ainakin pesimäkauden aikana ja haitallisimpien kasvinsuojeluaineiden käyttöä vähentää. Yllä mainitut toimenpiteet hyödyttävät laajaa joukkoa muitakin peltolintuja.

[sivu perustuu valtaosin Markus Pihan (Luomus) ja Tuomas Seimolan (Luke) tuottamaan materiaaliin]