Vuoden lintu 2013: selkälokki
Selkälokki oli BirdLifen vuoden lintu edellisen kerran vuonna 2003. Tällöin selkälokkeja arvioitiin pesivän maassamme noin 8 800 paria. Vuoden 2013 selkälokkihankkeen tavoitteena oli toistaa mahdollisimman tarkoin edelliskerran laskennat ja näin saada luotettava kuva selkälokin kannankehityksestä viimeisen kymmenen vuoden aikana.
Lähes koko Suomi kartoitettiin
Selkälokin pesimäympäristöä. Kuva: Raimo Sundelin
Valtakunnallisena lajikoordinaattorina toimi Martti Hario. Jäsenyhdistysten selkälokkivastaavat organisoivat alueensa laskennat ja laativat niiden pohjalta kannanarviot. Mahdollisuuksien mukaan selvitettiin myös selkälokin poikastuotantoa ja harmaalokin runsautta. Tarkkoja vertailulaskentoja vuoden 2003 tilanteeseen tehtiin 12 yhdistyksen alueella.
Kokonaisuutena Suomen selkälokit saatiin inventoitua varsin kattavasti. Arvailujen varaan selkälokkien määrä jäi lähinnä Ahvenanmaalla ja Saaristomerellä, Merenkurkussa, Kainuussa ja Pohjois-Savossa. Näiden alueiden osalta kannanmuutosta on arvioitu RKTL:n saaristolintuseurannan aineistojen sekä naapuriyhdistyksissä todettujen kannanmuutosten perusteella.
Kanta taantunut liki viidenneksen
Suomen selkälokkikannaksi vuonna 2013 arvioitiin 7 300 paria. Tämä tarkoittaa kannan pienentyneen 17 prosenttia vuodesta 2003. Tarkat vertailulaskennat osoittivat nekin laskevaa suuntausta.
Rannikolla selkälokit olivat yleisesti ottaen taantuneet sisämaata enemmän, mutta tuloksissa oli suurta alueellista vaihtelua. Esimerkiksi Perämeren kanta oli pysynyt varsin vakaana ja läntisellä Suomenlahdella selkälokki oli jopa runsastunut pääkaupunkiseudun voimakkaan kannankasvun siivittämänä. Vuosittain seurattu itäisen Suomenlahden kanta kasvoi ilahduttavasti juuri vuonna 2013, mutta vertailu kymmenen vuoden takaiseen kantaan osoitti kuitenkin noin kolmanneksen laskua.
Selkälokin kannanarviot vuonna 2013 alueyhdistyksittäin. Vertailu vuoden 2003 tilanteeseen: +- = ei muutosta tai vähäinen muutos (<5%); +/- = selvä muutos (5-15%); ++/– = voimakas muutos (>15%).
Sisämaassa selkälokit olivat taantuneet huolestuttavimmin Suomenselällä ja Keski-Suomessa. Sen sijaan Hämeen vesistöissä kanta vaikutti runsastuneen. Saimaan vesistössä selkälokki oli runsastunut Etelä-Karjalassa, kun taas Savossa ja Pohjois-Karjalassa kanta oli hieman pienentynyt. Kainuun ja Koillismaan arviot viittaavat voimakkaaseen vähenemiseen. Lapissa selkälokki on aina ollut vähälukuinen.
Toivoa poikastuoton paranemisesta
Lentopoikastuotantoa selvitettiin 13 yhdistyksen alueella. Keskimääräinen poikastuotto oli 0,67 poikasta/pari. Sisämaasta raportoitiin keskimäärin parempia pesimätuloksia kuin rannikolta. Erityisen hyvin pesinnät vaikuttivat onnistuneen Etelä-Savossa ja Kanta-Hämeessä. Itäisellä Suomenlahdella poikastuotto oli pitkän seurantajakson paras, vaikka jäikin edelleen maan keskiarvon alle.
Vuonna 2003 arveltiin selkälokin vähenemisen pysähtyneen ja kannan kääntyneen jopa nousuun. Vuoden 2013 tulokset osoittavat kuitenkin lajin edelleen taantuneen, vaikka alueellisia eroja kannankehityksessä onkin.
Yhtenä tärkeimmistä selkälokin vähenemisen syistä pidetään talvehtimisalueilta saatuja ympäristömyrkkyjä, jotka vaikuttavat erityisesti poikaskuolleisuuteen. Viime vuosina poikastuotannon paranemisesta on kuitenkin saatu viitteitä, mutta kannan elpymiseksi tarvitaan useita hyviä poikasvuosia.
Yksityiskohtaisemmin selkälokkivuoden tulokset on esitetty Linnut-vuosikirjassa 2013:
Hario, M. 2014: Vuoden lintu -kartoituksen tulokset 2013: katsaus selkälokkikantojen muutoksiin 2003–2013 Suomen eri osissa. – Linnut-vuosikirja 2013: 23-29.